Lapsuuteni Pohjanmaalla mummoloiden ikkunoista tulvi vastaleivotun pullan tuoksu. Kesäisin lastenlasten askeleet löivät rytmiä lyhyeksi nyrhityille nurmille ja paappojen piipputupakkain savut piirsivät alati muuttuvia kiehkuroita pihojen ylle. Ilmassa soi vihellys ja traktorin säksätys, navetoista kantautuivat eläinten äänet.
Mummot ja paapat lähtivät. Karja lähti. Nekin, jotka sittemmin toivat uudet asukit ja autot pihaan, ovat lähteneet. Nyt on hiljaista. Pitkäksi kasvanut heinä makaa talven jälkeen pihassa. Tuuli, sade, kylmä – aika – on painanut tuvat ja ladot kumaraan ja syönyt seiniä. Linnut täällä lentävät, tekevät pesänsä rakennusten suojaisiin sopukoihin.
Kuljen kylän hiljentynyttä raittia. Poikkean pihoihin, jätän jäljet hankeen tai vettyneeseen nurmeen. Kurkistan ikkunoista, haistelen vanhaa ja viilennyttä seinää. Muistan naapurin vanhaa ukkoa sekä pulleaa, harmaata naista seuraavassa talossa, kuinka hän löi nauraen kämmenet yhteen. Muistan omaa väkeä ja vieraita ihmisiä, joista kylällä puhuttiin arvostaen tai surkutellen. Mietin, kuinka noiden ihmisten aika piirtyy näihin taloihin, jotka he aikanaan rakensivat, pihoihin, joihin perennat nousevat yhä kukkimaan, että aika piirtyy ulkorakennuksiin ja koivuihin, jotka jatkavat kasvamistaan. Ajattelen, että maalaamalla tätä hiljentynyttä maisemaa saan ajan piirtymään näkyväksi – ja pysyväksi.
Sitten pihat alkavat puhua. Aistin leikin ja työn, nämä ihmiset, jotka katsovat minua ajan yli: suvun äitihahmon, ketkun tyttären, ujon pojan, hiukset kasvoiltaan pyyhkäisevän naisen navetan vierustalla, vekkulin nuoren miehen. Ohikiitäväksi hetkeksi pihat täyttyvät menneen väen unelmista, äänettömistä huokauksista, katseista, joita ei voi nähdä, touhusta ja joutilaisuudesta. Toisissa pihoissa hiljaisuus syvenee ja äänettömyys puhuu. Läsnäolosta pihat täyttyvät. Ja aika venyy ihanalla lailla! Tunnen kutsun jonnekin omaa lapsuuttani pidemmälle. Niin kuin voin ajatuksissani ja haaveissani kurottaa tulevaan, toviksi kurotun ajassa pitkälle taaksepäin. Maalaamalla voin venyttää ajan reunaa muidenkin nähdä.
Jälkikirjoitus: Maalattuani autioita, sään painamia rakennuksia jotkut niistä jo luhistuivat ajan alle. Jäljellä on nyt maahan painunut tupa, toisaalla navetan sortuneet seinät on ajettu traktorin peräkärryssä pois. Ajan reuna haipuu, katoaa sieltä täältä. Uusia reunoja syntyy.
Riitta Lähdesmäki-Puttonen
Jyväskylän Taidekadun syyskauden avajaisten yhteydessä järjestetään taiteilijatapaaminen la 29.8.2026 klo 14-16.
jkltaiteilijaseura.net 