”Kerron ensin kahden näyttelyssä olevan teokseni synnystä. Teokset ovat nimeltään Hevonhierakka ja Oiva.
Hevonhierakka: Olin syyskuussa kävelyttämässä koiriani Uskoa ja Iivaria, ilma oli lämmin. Koirilla oli paljon asioita toimitettavana, toinen pyrki vasemmalle mietteissään ja toinen veti eteenpäin vauhdilla. Matka ei sujunut aikatauluni mukaan. Ajattelin, että kohta myöhästyn linja-autosta enkä ehdi töihin. Yhtäkkiä Iivari hypähti puskaan ja minä komensin: ”Pojat eteenpäin, eteenpäin!” Siinä kuitenkin menimme siksakkia. Nousin tielle ja tuhahdin mielessäni, että tuokin buddha se tuossa… Astuin muutaman askeleen eteenpäin ja tajusin: Mikä ihmeen buddha? Peruutimme ja huomasin punaruskean hevonhierakan, jossa tosiaan voisi olla buddhamaisuutta. Parin päivän päästä kävin hakemassa muutamia hevonhierakoita malliksi maljakkoon ja aloin veistää puusta näkyäni.
Oiva: Viime viikolla veistin ja rakentelin ratsastajaa puuhevosen selkään. Ratsastajaa en ole aikaisemmin tehnytkään hevosilleni. Sirkustemppuja taitaa osata tuo mies, ajattelin, mainio ilme. Minulla on tapana viipyillä ajatuksissani, kun saan jonkun veistoksen melkein onnistumaan. Siinä samassa keksin, että tuo ratsastajahan onkin Oiva, oman sukunsa viisain mies. Hänellä oli kamera jo 1930 luvulla, hän kasvatti ensimmäisenä valtavia kurpitsoita kotikylällään. Oiva näytti mielellään lapsille, miten taitava nuorallakävelijä hän oli. Oiva onnistui. Pari päivää myöhemmin lisäsin hänelle vielä ratsastuskengät.
Harrastan lauseiden keräilyä. Tätä harrastusta voisi verrata kalojen uisteluun. Minulla on tapana kuunnella kaupungilla ihmisten puheita. Kerran seisoin Väinönkadun pysäkillä, kun kuulin kahden miehen keskustelevan. Toinen sanoi: ”Mä huomasin sen heti, kun mä astuin sisään ja mä katoin sitä suoraan silmät kiinni.”
Kirjoitin nopeasti muistiin tuon merkillisen lauseen. Mietin sitä ja tajusin, että tuo lausehan kuvaa selvästi sitä innostuksen ja idean löytymisen hetkeä, joka tarvitaan taideteoksen syntymisessä.
Minulla on myös aina jokin lompakkolause. Nuorena säilytin vuosia lompakossani tätä ajatusta: ”Mystiikka on ihmeellisintä mitä voimme kokea” (Albert Einstein). Viime kesänä korjasin lattialta talteen repeytyneen kortin, jossa on kirjailija Marko Tapion teksti: ”Mitä onnettomampi hän on, jos hän on sitä rehellisesti ja oikein, sitä enemmän hän rakastaa muita ja soisi heille hyvää.” Tämä lause lompakossani tunnen olevani onnekas.”
jkltaiteilijaseura.net 