Olen lapsesta saakka kokenut voimakkaasti ihmisen ja luonnon yhteyden. Tein viisivuotiaana Orava-nimisen luonnonhoitolehden, jossa oli ohjeita luonnossa liikkujille. Yritin pelastaa ruohonleikkurin alta kotipihani metsämansikkapaikkoja, koska ne olivat mielestäni täydellisin esimerkki luonnon tarjoamista herkuista, enkä tiennyt mitään parempaa. Paras mansikkapaikka oli isäni lapsuudenmaisemissa, ja teimme muutenkin paljon retkiä metsissä. Kouluikäisenä pelkäsin valtavasti sademetsien tuhoutumista, koska olin kuullut että ne ovat maailman keuhkot. Aikuisena kierrätyksen eri muodot ovat tulleet tärkeiksi, valistan ihmisiä asiasta. Tunnen fyysistä tuskaa nähdessäni merien roskakerääntymiä, tai ihan vain että joku heittää tölkin auton ikkunasta. Koen edelleen voimakkaasti että ihminen ja luonto eivät voi olla erossa toisistaan, vaan niiden pitäisi olla yhtä.
Näyttelyni Symbioosi pohjautuu jollakin tavalla näihin kokemuksiin ja siihen, miten luonnossa näkyy ihmisen jälki, miten ihminen on yksi laji muiden joukossa, millainen voima on kasveilla, kasvulla. Lähestyn asiaa intuitiivisesti, maalaus edellä. Luonto ilmestyy kuviin, vaikka yrittäisin tehdä jotakin muuta. Pidän siitä, että voin antaa tekemisprosessille vapauden, ihmettyä itsekin kuvista löytyvistä yhtäläisyyksistä ja viittauksista. En kuvaa realismia, vaan maagista ja alitajuista symbioottisuutta, joka rönsyilee ajatusten viidakossa ja saa ilmenemismuotonsa erilaisissa teoksissa.
Maalausten lisäksi olen työstänyt tekstiili- ja puumateriaalia osaksi näyttelyä. Suomen Kulttuurirahasto on tukenut työskentelyäni.
Minja Revonkorpi
jkltaiteilijaseura.net 